karkureissuja

Monta kertaa kuluneen viikon aikana tuli mieleen että tämä hetki, tästä pitää kirjoittaa.

Yksi ajatus heräsi kun olin juuri karannut. Kyllä joo, karkasin. Lähinnä itseltäni ja suorittamiselta. Itseasiassa karkasin viikoksi monelta muultakin asialta, mutta karkaamisen tunne konkretisoitui Kuusamolaisen järven jäällä siinä hämärän hyssyn aikaan.

Karkasin sillä kertaa ladulta. Varastin viikon perheloman aikana itselleni yhden iltapäivän vapautta, tai ainakin varastamiselta se siinä hetkessä tuntui. Tämä viimeinen karkaaminen sai minut tajuamaan että tuli karattua ihan tahallaankin.

Aloitetaanpa iltapäivän alusta. Inhoan kylpylöitä. Inhoan todella paljon kylpylöitä. Mietin aina että kuinka monta pierua ja pissanlirausta sinne järjettömän suureen määrään kloorattua vettä on päästetty sen tunnin aikana kun sinne saavutaan. Ja kuinka monta kuolaa, räkää, jalkasientä ja muuta eritettä niihin kaikkiin mahdollisiin kosteisiin pintoihin on hinkattu edellisen siivouksen jälkeen. Enkä edes tunnusta olevani mikään bakteerikammoinen.

Siellä sitten lillutaan hailakassa vedessä ja koitetaan välttää noloja hipaisuja vieressä lillujien kanssa ja väistellään niitä muita lapsia jotka uivat tai lähinnä näyttävät täpärästi hukkumisen välttäviltä roiskekasoilta iloisen kirjavissa kausiuikkareissaan. Sekä pelastetaan niitä omia lapsia jotka hädin tuskin pysyvät pinnalla.

Lisäksi kylpylöissä on ihan järjettömän sokkeloista, ihan tarkoituksella tekevät niistä sellaisia. Viime kesäreissulla oikeasti eksyin johonkin kylpylän sokkeloihin, meinasin jäätyä ja kuolla pissahätään yhtä aikaa, kun lirpsuttelin edestakaisin niitä kaartuvien kaakeliseinien reunustavia suihku-sauna-allas-miesten-naisten-henkilökunnan-jääkylmä-pikkuvauvojen-vain juoksijoille- kylttien hämäämänä.

Iltapäivän ensimmäinen karkaaminen tapahtui, kun pääsin livahtamaan pakollisesta kylpyläkäynnistä perheen kanssa. Perheen lähtiessä kylpylään ajelin onnellisena, jo pienestä hapsenkakkiaisesta asti ihailemani luontovalokuvaaja Hannu Hautalan omaan luontovalokuvakeskukseen, joka sijaitsee Kuusamon liikenneympyrän tuntumassa. Toivottavasti siellä ei ole niitä monta tai kaikki kuusamolaiset nyt suuttuu kun lukevat että en käynyt laskemassa niiden kaikkia liikenneympyröitä.

Yhtäkaikki, oli odottanut vierailua jo viime kesästä jolloin keskus oli harmikseni kiinni kun siitä ajettiin ohi. Keskus ei suinkaan ollut suuren suuri, mutta vietin monta hiljaisen onnen täyttämää hetkeä lueskellessani kuvatekstejä ja kertomuksia valokuvien synnystä. Keskuksessa yhdistyi myös retkeily ja infotoimintaa, joten käytin hyvän tovin myös esitteiden ja myynnissä olevien valokuvakirjojen ja muiden tutkimiseen. Ihan vaan siitä ilosta että sain hetken olla ihan hiljaa ja nauttia kauniista valokuvista. Ja piti tietenkin Katrille hankkia tuliaisia kalojen ruokkimispalkaksi.

Kaupan kautta mökille, kävin matkalla myös Riipisen matkamuistomyymälässä mikä oli sekava kokoelma Lapin eksotiikkaa, paikallisia herkkuja ja käsitöitä sekä jostain käsittämättömästä syystä intiaanirekvisiittaa. Kysyin miten unenkerääjät vai mikä niiden suomenkielinen nimi onkaan, liittyvät paikalliseen kulttuuriin, mutta hämmensin vain pahasti myyjätyttöä ja jätin jatkotiedustelut aiheesta pois etten olisi ollut töykeä. Päätin karata myös rihkaman keskeltä, ostettuani tällä kertaa Kaisalle tuliaisia.

Saatuani vaatteet vaihdetuksi, painelin ladulle. Suksi luisti joka suuntaan, tyylistä ja taidosta ei tietoakaan, mutta edellispäivän hikivauhdit mielessä painelin pari kilometriä väkisin eteenpäin. Tuijotin tiukasti latua ja yritin parantaa tekniikkaa. Hiki ei tullut ja ajatus karkaili jatkuvasti viereisen järven jäälle, jonka rantaa pitkin latu-ura kaarteli. Katselin kelloa koska perhe oli soitellut että aikataulua on, ruokailemassa olisi suotava olla yhtä aikaa muiden kanssa, kiireen tuntu oli käsin kosketeltava. Ehdinkö tuon lenkin vai pitääkö kääntyä jossain takaisin, onko se noloa jos oikaisee jossain.
Lopulta katseen suunta voitti ja otin niskavoiton kiireestä, ladun aiheuttamasta suorittamisvelvoitteen tunnusta ja karkasin jäälle.

Hiljaisuus.  ..  Sitä onnen tunnetta kun seisoin reilun tovin siinä jäällä ja katselin rantoja. Fyysistä matkaa latuun oli vain muutamia metrejä, mutta henkistä matkaa iäisyys. Seisoin ja hengittelin, nautiskelin yhtäkkisestä rauhan ja vapauden tunteesta, kaikki suorittamisen tunteet hiipuivat ja retkeilijä minussa sai vallan. Hiihtelin hiljakseen eteenpäin, katselin tummuvaa iltaa ja usvaan häviäviä rantoja ja tunsin olevani turvassa.

Kuinka voi pieni varastettu hetki, muutama levollisen sydämen sykäys täyttää loppuillan ilolla ja hymyillä, levollisen tiedostavalla otteella omasta itsestä ja sen rajoista. Puhdasta onnea, sanoisin. Ja viimein tiedon saavuttamalla mistä sitä onnea saa. Käsittämätön autuus.

Karkaaminen tietokoneen käytöstä reissun ajaksi oli tietoinen valinta, vaikkakin muutama asia jäi hoitamatta. Tämä pimeyden alttari, Eeroa lainaten, määrittää, velvoittaa, teettää työtä ja vie aikaa perheeltä, metsältä, askarteluilta joten yritän vähentää sen käyttöä minimiin vapaa-aikanani. Haluaisin kovasti osata kirjoittaa, kirjoittaa niin että myös se joka tekstin lukee kokisi elävästi samat fiilikset joita yritän tähän tekstinä tuottaa. Kirjoitan niistä pienistä, mutta itselleni niin kovin tärkeistä asioista, kovin monisanaisesti ja valitettavan monin kirjotuserhein. Jostain syystä voin kirjoittaa ainoastaan öisin. Päivällä on liikaa häiriötekijöitä, on valoa, elämää, tekemistä, ei ole ajatukselle riittävästi ilmaa leijailla ja muotoutua. Jokainen lause vaatii pienen karkureissun pimeyteen.

Nautamainen päivä

Heti alkuun kuvassa päivän aihe, olin siis kerrankin ilman koiraa opiskelemassa, aiheena karjan käsittely. Kurssi pidettiin Kemiön Brusabyssä, Axxellin koulutilalla. Tila on koululle ostettu vanha maatila, jonka tilanhoitajana toimii Leila Waren. Maatila on Suomen vanhimpia kylmäpihattoja, joka toimii sellaisena edelleen. Tilalla ollaan siirrytty luomuun maanviljelyksessä ja toiveena on siirtyä luomuun myös karjankasvatuksen puolella kokonaan tänä tai seuraavana vuonna. Eläinten lukumääriä ja tuottavuuksia en muista, niistä kiinnostuneet saanevat tiedot tarvittaessa Leilalta.

Kurssin kouluttajana toimi Kaisa Hilska, aiheina tällä kertaa lehmän lukeminen, siihen liittyvä havainnointi ja niiden kirjaaminen, lehmän aistit, karjan siirtäminen, käsittely ja sen opettaminen, eläinten kouluttaminen operantisti, naudan liikuttaminen minimipaineella ja sen poistamisella sekä siihen opettaminen. Lisäksi päivän aikana tuli useita käytännön tehtäviä, joista hauskinta oli mun mielestä vasikoiden naksuttimeen ehdollistaminen, tämän avulla riimun pukeminen sekä taluttamiseen totuttaminen. Osalla ryhmistä oli tehtävänä myös kosketuskohteen opettaminen.

Kurssilla porukka oli tottuneita karjatilallisia ja sitten muutama enemmän kouluttamiseen kuin käsittelyyn harjaantunut sekä lisäksi tilalla työskentelevä karjanhoitaja.

Itse lähdin kurssille koska muutaman kerran ollaan jo paimennettu Nasan kanssa lehmiä ja olisi hyvä ymmärtää niiden käyttäytymistä paremmin eläinten paremman käsittelyn takaamiseksi sekä oman työturvallisuudenkin takia, tollainen 600 kiloinen itikka kun päättää lähteä tangentin suuntaan paimentajan tai koiran tai muun käsittelijän virhearvion takia, ei jälki ole koskaan kaunista. Menee läpi vaikka tiiliseinästä.

Kaisa jakoi meidät pareiksi siten että kokemusta ja koulutustaustaa olisi jokaisessa parivaljakossa, sain parikseni Sadun jolla on iso karjatila jolla paimenkoiriensa (kelpejä ja koolieita) avulla hoitaa elukat päivittäin. Seuraavassa kuvassa meidän innokas koulutettava, hieman säheltävä ja olisi mielellään leikkinyt myös kouluttajilla, mutta asettui kun opittiin käyttämään emojen elekieltä. Oli hyvä koulutettava, eli siis ahne ja innokas, rupesi nopeasti tarjoamaan asioita ja oli yhteistyökykyinen.

Ulkona sitten tehtiin lastaamisharjoituksia kahdella eri tavalla ja otettiin aikaa kumpi oli nopeampi ja mietittiin eläinten stressitasoa lastaamisen aikana. Kaisa kävi läpi lastaamisessa yleisimmät virheet ja miten niitä aiheutetaan sekä näytti konkreettisesti miten minimipaineen käyttöä ja sen poistamista käytetään oikein lastaamisessa. Tässä tuli yllätyksenä myös itselle miten yksinkertaisella tavalla lehmät saadaan ihan itse kävelemään lastausautoon kunhan annetaan niille aikaa, ja ei missään nimessä luoda painetta itse auton läheisyyteen, ainoastaan pidetään vasikat auton läheisyydessä siten että luonnollinen uteliaisuus voittaa ja annetaan niille mahdollisuus tutkia ramppi, sen rakenteet, mahdolliset kynnys ja muut rajapaikat sekä valojen ja varjojen muodostamat mahdolliset jännät paikat.

Kuvassa valmiina oppilaat, niin ihmiset kuin vasikat. Kaisa painotti päivän aikana useaan kertaan että kun harjoitellaan paimentamista tai eläinten siirtämistä koiran tai ihmisen avulla niin aina on kaksi tai kolme eläintä jotka oppivat koko ajan, paimennettava eläin, koira ja ihminen. Kaikkien oppiminen tulee siis ottaa huomioon suunnitellessa koulutusta tai valmistellessa koulutuspaikkaa.

Hämärä päivä ja kuvaajan onneton taso, joten valitettavasti kuvat eivät tämän parempia ole. Välillä piti käydä mammojen luona kun sieltä kävi käsky.

Eläimen luontaista uteliaisuutta.. Mikä toi on?? Jotain syötävää kenties?

Painetta .. ja sen poistoa. Tässä näkyy hyvin miten paine on vain vasikoihin jotka ovat poispäin trailerista, paine ei saa kohdistua eläimiin jotka ovat trailerin lähellä. Herkkää touhua.



Yks söpistelykuva väliin. Ja sitten, hei mennääks kaverit tänne?

Loppuun vielä vaihtoehtona kosketuskohteen avulla vasikan kuljettaminen. Rampilla piti myös antaa aikaa tutkia alustaa ja niitä rajoja.

Harjoituksen jälkeen vasikoilta riisuttiin riimut kuljetusautossa ja kouluttajat tulivat pois, vasikat jäivät hengaamaan ja tutkimaan traileria.

Leila oli itse innoissaan koulutuksesta ja he tulevat itse kouluttamaan samat taidot kaikille oppilaille ja harjoittelijoille sekä lomittajille jotka karjaa käsittelevät. Eläinten kokema stressi pienenee kun käsittely on johdonmukaista ja eläintä kunnioittavaa, tuottavuus sekä eläinten hyvinvointi paranee.

Oli mielenkiintoinen ja hauska päivä, taas vähän viisaampana kaikenlaisten eläinten käsittelyssä!

Projektin alku

Koiran kanssa ollaan hyvässä vaiheessa, nenätyöt toimivat ja ollaan koulutuksellisesti ikää vastaavalla tasolla, tai jopa hieman paremmalla puolella. Jälki saa olla jo vaativaa, vanhaa, vaikeaa, kaupungissa tai missä vaan, homma toimii.

Haussa koira on pääosin hanskassa, lukee liikettä, etenee itsenäisesti, toimii ja irtoaa. Haussa ilmaisun rakentaminen jäi kesken kun luulin että sen voi treenata samoin kun malikan, no ei voinut. Oppia ikä kaikki ja uus yritys. Ongelmaksi muodostui vain se etten osannut jatkaa riittävän nopeasti vaikeuttaen, ajattelin että jätetään ilmaisu tauolle kun se oli hyvää, mutta lyhyttä. Pyh, ei näin. Nyt siis haetaan ilmaisuun pituutta ja samalla yleistetään.

Tottiksessa sama ongelma kun ilmaisun kanssa, en ymmärtänyt että kriteeriksi pitää ottaa ainoastaan kesto esim seuraamiseen jo heti alusta joten nyt rakennellaan seuruuta vähän kuin uudelleen. Muuten homma toimii melko hyvin, lähinnä pitäisi yleistellä eri kentillä ja ihmismääriä saada paljon häiriöksi.

Tavoitteena olisi tämän vuoden puolelle Bh ja korkattua joko haku tai jälkikoe. Kattotaan saako ohjaaja itsensä kuosiin ja reenattua muuallakin kuin kotona.

Viime syksyllä otimme osaa möllijälkiskaboihin, jotka menivät odotettua paremmin. Tosin siellä sai häröillä ja oli mukava porukka niin ei niitä oikein kisoiksi osannut mieltääkään.

Otimme ja lätkäisimme perheelle pikku rojektin, joka tulee viemään aikaa seuraavat ..öö.. 10 vuotta, joten välillä jää reenit ja reissut vähille projektin takia. Julkistetaan nyt tässä että Projekti Melukylä on maallemuuton ja unelmien yhdistämisprojekti, meille kaikille.

Nimen Melukylä antoi arkkitehtimme sen jälkeen kun hän oli vasta reilun tunnin meidät tuntenut. Joten ihan kohtalainen ihmistuntija hänkin. Nimi Melukylä sopii kuin nyrkki silmään joten se jäi, ja siltä on tässä tontilla möyriessä ihan konkreettisestikin kuulostanut, kun traktori mäyhää entistä pihamaata rikki, moottorisaha laulaa, ilmassa on juhlan lisäksi myös aimo annos savua kun kaikki sallittu palaa risujen kanssa savuna ilmaan. Lapsia on siinä viidestä kahdeksaan leikkimässä vanhassa omenapuutarhassa, seikkailemassa metsässä tai kiipeilemässä vanhoissa koivuissa. Pyromaanin virkaa hoitaa anoppini, hyvin rakas sellainen, joka omaa hienoja taitoja joista ehdottomasti tähän saakka paljastuneista kunnioitettavin on tulen sytyttäminen ja sen ylläpito, vaikka poltettavana ei olekaan pelkkää kuivaa polttopuuta. Ensimmäisellä kerralla kun piti laittaa tuleen suurehko (valtava) risukasa, niin siitä se vaan näytti miniälle mistä kana pissii ja miten tällaista kasaa poltetaan.

Appiukon pääasiallisena työkaluna on moottorisaha, joten hän toimii metsurina. Tietää vanhana metsämiehenä miten ja mihin suuntaan ja millä luonteella meinaa puut kaatua. Kaataa ja pätkii, karsii oksat, keskustelee ja kuuntelee mitä hulluja toiveita sillä miniällä taas olisi ja perustelee jos on ajateltu huti.

Tähän saakka on aloiteltu vähän sitä sun tätä siivua projektista tontilla. Yritetään tehdä asiat vuodenkierron mukaan, sillon kun ne kuuluu tehdä ja kun on mahdollista. Esimerkkinä pellot, pyysin Havsgårdenista Markun käymään, hänellä kun tota kokemusta on pelloista. Hän katseli ja kuunteli ja kertoi suunnitelman, ensin murskataan pelloilta kasvusto joka oli lähinnä rikkaruohoja ja pieniä puiden alkuja, ei sentään vesakkoa vielä. Sitten kynnettiin pieni ala jolla pääsen toteuttamaan itseäni perunanviljelyn merkeissä. Keväällä sitten äestetään, ja katsotaan mitä pellot siitä tykkäävät.

Talojen tyhjentäminen on hyvällä mallilla, vielä viimeistä hienosäätöä, siitä joskus toiste lisää juttua.
Maakellari pitää huoltaa, omenapuut leikata, puita harventaa, kaivaa maasta sinne haudatut roskat, laittaa tiet uusiksi, kaivaa ojat kuntoon ja niin edelleen ja edelleen. Puhumattakaan talon ja siihen liittyvien järjestelmien ja lupakäsittelyiden ym viidakosta. Pikkuhiljaa tässä mennään, eipä hätää.

Kolme  päivää pidettiin talkoita ja saatiin taloja tyhjättyä, puita karsittua ja hellat purettua. Hyvin etenee vaikka listaa voisi jatkaa vielä loputtomiin.

Olen yrittänyt sukulaisten pimittämispuuhista huolimatta säästää paljon sellaista mistä voi jotain tehdä myöhemmin, missä on tilan historiaa ja tapoja nähtävillä, mistä voi joku toinen sen kirpputorilta löydettyään nauttia. Eli tavaraa, astioita, valokuvia, kirjeitä, tauluja, maataloustyökaluja. Tilalla on vanha varasto joka on melkein kuiva ja suht siistiksi sen siivosin, sinne on säilötty kunnostettavia asioita, osan olen tuonut kotiin ja kunnostanut, pessyt ja arkistoinut.

Tällainen pieni katsaus lähtötilanteeseen, jatkamme projektia suunnitellen ja unelmoiden, tervetuloa mukaan!

Nättiä nättiä

Noniin, jatketaan pikaisesti siitä mihin jäin viimeksi. Eli tein sitten sen oikean reeninkin. En jaksa nyt piirtää, mutta lyhyitä jälkiä kolme kappaletta hakkuuaukealle. Jäljet 50-120 m pitkiä, 1,5 h vanhoja, yksi esine jäljen päässä ja siihen aina lopetettiin. Ekalla jäljellä koira ei ollut todeksi uskoa kun sanoin että VALMIS! se jäi tuijottamaan mua ihan kun mulla olisi ollut yhtäkkiä kaksi päätä ja suuren suuri ajatuskupla kellui pään päällä jossa oli tasan sika iso kysymysmerkki. Piakin nauroi koiralle kun tuli perässä että vähän tais poika hämmästyä.

Leikittiin, malttoi hetken ja oli sitten että joo, nyt mä jatkan kyl jäljestämistä. Kun ei jatkettukaan oli taas ihmeissään. Pidettiin pieni tauko ja siirryttiin seuraavan jäljen aloituskohtaan. Sama homma toistui, nyt oli jo juonessa mukana ja kun sanoin valmis, leikki hyvin ja innoissaan. Vielä kolmas kerta ja hyvin meni sekin.

Alusta oli hieman haastava lähinnä mulle, koska hakkuuaukealla mentiin ja toi toinen jalka ei edelleenkään niin kerkeästi nouse jos tulee ylläreitä eteen. Oli kosteaa ja välillä rutikuivaa, oli metsäkoneen tekemä syvä jälki ja pölyinen hiekkatie, kantoja ja risukasoja sekä epämäärästä puikkelehtimista näiden keskellä. Eipä haitannut poitsua nämä, tarkasti ja nätisti mentiin.

Sitten seuraavaan, ollaan nyt tehty taas kunnolla luopumista ja sepä tuottaa tulosta. Nätisti osaa kyllä ohittaa, mutta alkoi olla teinihirviöhormoneissaan sen verran ärsyttävää kateltavaa kuolat hampaista kalisten että päätin ottaa tehokuurin aiheesta luopuminen. Mikäs siinä, kyllä se osaa.

Ollaan harjoteltu taka / reppu / mikäsenytonkunpalkkajätetäänsinnereunaan / palkan käyttämistä. Hirveen nätisti tietää että nyt yhdessä laitetaan tämä jalkapallo tuohon rappuselle ja sitten käydään tekemässä vähän seuraamista, kontaktia, maassa oloa tai muuta ja kun VAPAA-vihje kuuluu, saa sinne pallolle ampua täböllä ja riehua, ah riehua!!

Oltiin Hangon Kennelkerhon järjestämällä ja Sannan kouluttamalla aksan peruskurssilla ekaa kertaa keskiviikkona. Olipa mukavaa! Arvostin paljon kouluttajan selkeää ja rauhallista tyyliä sekä yksinkertaisia harjoituksia. Aksa on mulle täysin uutta, olen Tiinan yhdellä yksärillä käynyt ja tykkäsin lajista.

Sannan kurssilla oli neljä koirakkoa ja kaikki taidetaan olla ihan alottelijoita. Tehtiin etupalkalla lähettämistä ja sit jotain ja jotain. Putkea mentiin ja hyppyestettä jossa rima ihan alhaalla. Termit siis tosi hallussa, mut kivaa oli ja mäkin sain pinkoa menemään! Isoon osaan nousi meillä myös rauhoittuminen, luopuminen ja muiden treenauksen katsominen ilman riekkumista. Alussa oli karmeaa, mutta loppua kohden parannettiin ja tehtiin siinä hissuksiin luopumista aina kun muilla oli oikein riehakasta tai palkkaaminen käynnissä radalla. Muuna aikana koitettiin rentoutua ja rauhoittua, kehulla ja satunnaisella namilla palkaten. Kovasti tykkäsin siitä että vaikka toiset koirat oli kentän aitatolpissa kiinni, niin kun tehtiin hommia, niin Nasa keskittyi hyvin eikä edes harkinnut karkaamista toisten luokse. Paikallaan odottaminen oli hyvää, ei koittanut karata esteille kun olin viemässä palkkaa tms. Tuosta olen erityisen tyytyväinen, sillä kiekat nousee kun tehään hommia ja niin kuuluukin nousta. Tarkoittaa siis sitä että on jo oppinut kontrolloimaan omia viretilojaan, pystyi odottamaan rauhassa ja nätisti kunnes lupa suorittaa oli saatu ja silloin mentiin sitten täysillä! Että kivaa oli ja hyvään aikaan reenit on, kun ovat myöhään illalla ja viikolla.

Itse oon mustelmilla ja kohtuullisen rikki, oli kiipeilykisat ja sitten töissä voimankäyttöharjoituksia. Tänään käytiin Konalan Cavella kiipeämässä ja masennuin täysin niistä reiteistä. Nyt on pakko alottaa harjoittelu silläkin saralla kunnolla. Anton teki reeniohjelman mulle ja sillä mennään. Oma kunto on melko ok tällä hetkellä, ei ole paljoa ylimääräistä läskiä ja lihaksia on yläkropassa hyvin. Nyt vaan reisiin poveria tasapuolisemmin, vuosi sitten leikattu jalka on edelleen surkean lihakseton ja taipumaton, eli siihen panostan kalvojen irrottelun, venyttelyn ja lihaskuntotreenin avulla. Tavoitteita on kiipeilyssäkin, mutta niistä nyt ei uskalla hiiskua vielä tarkemmin. Mutta jos entiseen kuntoon ja tasoon pääsisi, niin sekin olisi näin alkuun hienoa.

Lepoa on tiedossa kummallakin, levon, rauhoittumisen, rentoutumisen ja mielikuvaharjoittelun tärkeys niin Nasalla kun mullakin on nyt tiedostettu ja koitetaan pitää tasapainoa yllä. Eli nukkumaan taas, hyv´ yötä!

Jälkeä

Jälkeä aamulla, tai ainakin sen yritystä. Taas oiottiin mutkia että itellä olisi helpompaa ja suunniteltua harjoitusta ei tullut tehtyä kun koira vaan meni ja meni.

Ideana oli tehdä useita lyhyitä jälkiä, jonka päässä esine ja sitä sitten riemuittaisiin. Kun on noita pidempiä jälkiä nyt tehty.

No meinasin että en jaksa tehdä niin montaa erikseen, vaan teen ikäänkuin yhden jäljen ja sitten vaan pidän esineellä kunnon tauon ja leikitään. Merkkasin esineiden jälkeen noin viiden metrin päähän että siitä sitten otetaan uusi lähetys.

Noo, ekalta esineeltä en kerennyt kun pikaisesti palkata niin koira paineli jälkeä eteenpäin, enkä saanut sitä siltä pois. Hah, sinne meni ne suunnitelmat. Eli sitten vaan jäljestettiin koko jälki putkeen.

Teemana oli laajat kaaret, mitkä ei siis mun hianossa piirustuksessa juuri niiltä näytä, mutta menköön. Nasa teki töitä hurjan tyynesti, hukkasi kerran ja teki kauniin ympyrän siihen. Pari kertaa meni muutaman metrin huti jostain mutkan syrjästä ja siitä sitten etsi itse jäljen. Vauhti lähtee heti nousemaan kun hukkaa ja hirveellä kiireellä etsii jäljen uudestaan. Kerran ainakin stoppasin kokonaan että nyt rauhallisesti ja etsit ensin jäljen. Ei haitannut stoppaus lainkaan.

Yhden esineen yli meni että heilahti ja mua ärsytti. Stoppasin siinäkin liinalla, koira oli ihan että mitä hittoa, mä OLEN jäljellä! Teki kuitenkin siinä pyörähdykset mutta kun ei nostanut esinettä niin minkäs teen. Jatkettiin matkaa ja poimin itse pikkuesineen maasta.

Tänään esineiden huono ilmaisu jatkui, pitäiskö ehkä tehdä asialle jotain? Paremmin jäi niille ja seisoi siellä nenä esineessä, mutta ei niin hyvin kun toivoisin. Kerran myös jäi seisomaan nenä kiinni sammaleeseen, en ainakaan tunnusta jättäneeni siihen esinettä, taisi olla jotain muuta hajua tai sitten olin seissyt siinä pidempään.

Kokonaisuudessaan olen tyytyväinen, jos huomenna sitten ihan oikeasti tekisi sen suunnitellun treenin.

Kirsin ja Miinan jäljestäminen oli hauskaa katsottavaa, mäkin alan nähdä spanielin säpäkästä toiminnasta jo milloin se on jäljellä ja milloin ei. Vähän oli uskonpuutetta kun piti polku ylittää, ja polun vieressä kun seistiin ja Miina mietti minne se jälki jatkuu, kulki noin kahden metrin päästä ohi polkua pitkin mies ja koira. Miinalla oli hommat kesken joten ei kerennyt edes päätään nostaa vaikka kyllä näki koiran. Kirsin kanssa virnuiltiin siinä toisillemme kun heikkopäiset kun oli vaan niin siistiä!

Huomenna siis jatkuu. Tässä nämä ville viisvee piirustukset tältä päivältä.

Piirtää ja värittää

Tässä vapun kunniaksi käytiin jäljellä ja Miran hienoja treenikuvioita katselleena päätin yrittää itsekin piirtää. Hiukka vaikeata tuo oli. Käytin taas hyväkseni ensimmäistä ja lähintä mielipidettä kaavion selkeydestä ja rakas mieheni kysyi että miten toi tuuli voi yhtäkkii muuttua eri suuntaan. Hyvä kysymys, toi metsä ja peltoaukeat sen tekee. Toivottavasti toi kuva nyt toimii oikein ja siitä saa selvää.

Piirsin about miten jäljen kävelin. Selostus miten sitten se ajettiin tulee än yy tee NYT: Lähtö lähetyksellä pari metriä ennen ekaa esinettä. Jostain syystä hirveän huonosti jäi esineille ilmaisemaan, oli kiire eteenpäin. Löysi kaikki esineet ja ilmaisi ne, mutta olisi ollut menossa jo eteenpäin ekalla, ja kolmella vikalla. Täytyy taas vahvistaa sitä ilmaisua. Ennen toista esinettä oli harhajälki, jonka siis unohdin piirtää. Harhan käveli tarkoituksella Pia, joka teki pellon etelälaitaan oman jälkensä. Pia näki myös ojanpenkalla rusakon jälkeä tehdessään. Nasa kävi tarkastamassa siis kaksi kertaa ojanpenkalla ennen tokaa esinettä ja palasi itse nopeasti jäljelle. Pia sanoi, että ei ollut reagoinut lainkaan hänen tekemäänsä harhaan. Hyvä näin.

Ennen ekan tien (asvalttia) ylitystä tarkasti moneen kertaa kummallekin sivulle ja sitten suorastaan hyökkäsi tien yli. Joko sattumalta tai nenän perässä täsmälleen oikeaan kohtaan ja jatkoi sulavasti jäljestystä. Esine hyvin ja jäi siihen jopa tällä kertaa. Tokan pellon ysikympin kulmasta meni ohi, luultavasti voimakkaan tuulen takia, mutta etsi jäljen itsenäisesti ja melkein heti esineelle. Oli ehkä liian lähellä kulmaa toi esine, mutta ens kerralla viisaampana sitten.

Seuraavalle tielle (hiekka / sammalta keskellä) mentiin pätevästi ja kivasti sammaleessa oli säilynyt hajut, sillä meni ihan keskellä tietä! Jei! Tieltä ysikympin mutka mallikkaasti metsään, vähän joutui miettimään kun olin hirveän puskan läpi rynninyt, sen kiersi ja sitten jatkui. Esineen haistoi, mutta oli menossa eteenpäin ja stoppasin liinalla kunnes ilmaisi kunnolla. Metsässä mentiin rauhassa ja täsmällisesti jäljellä, siellä ei tuulikaan päässyt vaikuttamaan ja alusta oli kosteahkoa ruohikkoa. Jälki loppui sysimetsän keskelle ja siellä oli omituisen näköistä ajoa, meni monta kertaa pää sivulta toiselle, kuin tarkistellen ja kroppa kääntyili, mutta niin nopeasti että takajalat oli koko ajan jäljellä. Olisko ollut elukoiden jälkiä tai sitten jotain muuta omituista. Viimeinenkin esine löytyi ja sitten me leikittiin!

Unohdin taas ottaa kuvan niistä esineistä, mutta jos tässä nyt sit kerron mitä olivat. Eli ekana vanha lasten hammasharja, toka 1 x 4 cm soiro vanhasta S-etukortista, kolmas akvaariolamppupaketin muovipää, sellainen 5 x 5 cm kovamuovihässäkkä, neljäs sininen muoviläpyskä, 1,5 x 4 cm ja joku kiinnityssoiro lisänä, viides vanha haulikon hylsy, kuudes 2 cm x 2,5 cm alumiinilätkä jonka löysin tänään rannalta aamulenkillä.

Aamulla uudestaan!

hakua haukkuen

Hakureenejä ollaan pidetty koko talven, välillä pidemmällä tauolla ja jatkuvasti melko pienellä porukalla. Kaisa Hilska kävi meidän porukkaa koulimassa viime syksynä, heti ensimmäisen metrisen lumimyräkän laskeuduttua ja hikihän siinä tuli kun pehmeä lumi leikki juoksuhiekkaa estäen tehokkaasti etenemisen.

Näinkin pieneksi porukaksi löydettiin muutama innokas joka jaksoi treeneistä toiseen kaivaa itselleen kuopan lumeen, käpertyä makuualustalle, heittää vanhan lakanan päälle (tai valkoisen maastoverkon) ja odotella kärsivällisesti seuraavaa koiraa tulevaksi. Sinänsä kiva pienellä porukalla, että paljon ei kylmä kerkeä tulemaan kun saa vaihdella piiloja ja hakea koiraa ja leikittää ja haukuttaa ja kaikennäköistä muuta mukavaa.

Talven mentyä, meillä on hitsautunut osa porukasta niin hyvin yhteen, että tänään aamutreeneissä nauratti kun eipä hirveästi tarvinnut käydä läpi muuta kun päivän suunnitelmat, niin jokainen löysi oman paikkansa tallauksesta, tiesi mitä tehdään ja kuittaukset kaikuivat radiosta selkeinä. Onneksi on muitakin vuorotyöläisiä jotka pääsevät heti aamusta treenaamaan, jotenkin aamupalan jälkeen on mukava siellä pusikossa maata ja kuunnella linnun laulua ja armeijan harjoituksia. Tulipa samalla totutettua koiria vähän isompien ammusten ääniinkin. Valitettavasti en pysty erittelemään mitä ja millä siellä ammuttiin, mutta rynkkyä isommilla ja tuskin ihan tykeillä. Että siitä välistä sitten.

Muutama treenikerta sitten Nasa lähti oma-aloitteisesti tarjoamaan maalimiehellä haukkua, kun se palkka ei tarpeeksi rivakasti liikkunut kohti koiraa. Hyvä näin, ja päästiin sitä vahvistelemaan. Tänään jo haukkui kivasti jokaisella molarilla, lyhyitä pätkiä vasta mutta kuitenkin. Tyytyväinen olen. Tyytyväinen myös oman pään kehittymiseen, että maltan tehdä asioita yksi kerrallaan. Vaikka koira olisi kuinka hyvä, pitäis silti malttaa opettaa koiralle ne asiat ennenkun lähtee seuraavaa ideaa toteuttamaan. Kröhömm, tämän tajuaminen taas itsellä kesti, vaikka helppoa se on toisten tekemistä tarkastella ja mainita siitä maltillisesta etenemisestä. Kun mä leijailen pilvissä, niin treenikaverit kiskoo jalasta alas että ensin nämä jutut vielä. Se on niitten duuni..

Metsästä keräilin taas aarteen, tällä kertaa vanhan, rikkinäisen mutta suuren vihreän pressun. Kävin ostamassa muutaman harjanvarren, huomenna leikkelen ja askartelen ja avot, jo on melkein uusi piilo valmis! Ajattelin sellaista tiipii-mallista, se olisi kovin kevyt kantaa ja helppo pystyttää. Katsotaan mitä tulee. Idean pöllin Kaisan koulutuspäivältä, kun joku ystävällinen oli sellaisia tuonut mukanaan.

Hirveä himo iski että shoppailemaan piti päästä. Suunnittelin jo stadin reissua, mutta eipä jouda ei. Korvikkeeksi menin säpöön. Tiedän, melko surullista. Kuitenkin vietin monta hiljaisen onnellista minuuttia retkeilytarvikeosastolla (lue hyllyn edessä) ja löysin kaikkea ihanaa. Ihan pakko oli tuhlata retkikirveeseen, kun siinä oli mukana teränsuojuskin. Mulla on joo vanha, virossa valmistettu melkein samanlainen pieni kirves kotona, ja kaunis onkin sekä ihan itte Tormekilla teräväksi teroitettu, mutta kun ei ollut sitä teränsuojusta! Kätevämpi olisi tehnyt senkin itse, mutta ostin nyt retkireppuun vakiovarusteeksi pienen ja soman kirveen. Löysin myös karhunkellon, mitä menin hakemaankin sekä muutamia varustelenkkejä reppuun, pillin (sellainen metsänvihreä jossa oli toisella puolella lämpömittari ja toisella minikokoinen, varmasti älyttömän hyvin toimiva kompassi). Ihan pakko oli ostaa. Sekä rautalankaa että saan vielä kolmannen linnunpöntön puuhun kiinni. Sain äkillisen shoppailuhimon tyydytettyä ja läksin ruokakauppaan.

Yhteen linnunpönttöön on muuttanut asukas!! Katselin tästä keittiön ikkunasta että ihan kuin varjo olisi häilynyt siinä pöntön suulla. Seuraavana päivänä nähtiin kuinka talitiainen pylkkäsi edestakaisin pöntöstä puuhun ja taas takaisin, rakentelee sinne varmasti pesää poikasille. Ihan parasta hyttysten torjuntaa ja lapsetkin pääsee katselemaan luonnon ihmeitä ihan läheltä. Kunhan vaan varaston katossa asustava oravaperhe ei mene ja syö niitä munia sitten. Pöntössä on kyllä asiaankuuluva metallisuojus, mutta jos onkin tarpeeksi pieni orava ja menee ja syö ne munat tai poikaset silti.

Tälleen iltamyöhään on ihana kirjoitella, muu perhe jo nukkuu ja on hiljaista. Hyvät yöt äidillenikin, ja jos joku muukin tätä sattuu lukemaan, niin poikani sanoin, kauniita unia ja oman kullan kuvia!