Monta kertaa kuluneen viikon aikana tuli mieleen että tämä hetki, tästä pitää kirjoittaa.
Yksi ajatus heräsi kun olin juuri karannut. Kyllä joo, karkasin. Lähinnä itseltäni ja suorittamiselta. Itseasiassa karkasin viikoksi monelta muultakin asialta, mutta karkaamisen tunne konkretisoitui Kuusamolaisen järven jäällä siinä hämärän hyssyn aikaan.
Karkasin sillä kertaa ladulta. Varastin viikon perheloman aikana itselleni yhden iltapäivän vapautta, tai ainakin varastamiselta se siinä hetkessä tuntui. Tämä viimeinen karkaaminen sai minut tajuamaan että tuli karattua ihan tahallaankin.
Aloitetaanpa iltapäivän alusta. Inhoan kylpylöitä. Inhoan todella paljon kylpylöitä. Mietin aina että kuinka monta pierua ja pissanlirausta sinne järjettömän suureen määrään kloorattua vettä on päästetty sen tunnin aikana kun sinne saavutaan. Ja kuinka monta kuolaa, räkää, jalkasientä ja muuta eritettä niihin kaikkiin mahdollisiin kosteisiin pintoihin on hinkattu edellisen siivouksen jälkeen. Enkä edes tunnusta olevani mikään bakteerikammoinen.
Siellä sitten lillutaan hailakassa vedessä ja koitetaan välttää noloja hipaisuja vieressä lillujien kanssa ja väistellään niitä muita lapsia jotka uivat tai lähinnä näyttävät täpärästi hukkumisen välttäviltä roiskekasoilta iloisen kirjavissa kausiuikkareissaan. Sekä pelastetaan niitä omia lapsia jotka hädin tuskin pysyvät pinnalla.
Lisäksi kylpylöissä on ihan järjettömän sokkeloista, ihan tarkoituksella tekevät niistä sellaisia. Viime kesäreissulla oikeasti eksyin johonkin kylpylän sokkeloihin, meinasin jäätyä ja kuolla pissahätään yhtä aikaa, kun lirpsuttelin edestakaisin niitä kaartuvien kaakeliseinien reunustavia suihku-sauna-allas-miesten-naisten-henkilökunnan-jääkylmä-pikkuvauvojen-vain juoksijoille- kylttien hämäämänä.
Iltapäivän ensimmäinen karkaaminen tapahtui, kun pääsin livahtamaan pakollisesta kylpyläkäynnistä perheen kanssa. Perheen lähtiessä kylpylään ajelin onnellisena, jo pienestä hapsenkakkiaisesta asti ihailemani luontovalokuvaaja Hannu Hautalan omaan luontovalokuvakeskukseen, joka sijaitsee Kuusamon liikenneympyrän tuntumassa. Toivottavasti siellä ei ole niitä monta tai kaikki kuusamolaiset nyt suuttuu kun lukevat että en käynyt laskemassa niiden kaikkia liikenneympyröitä.
Yhtäkaikki, oli odottanut vierailua jo viime kesästä jolloin keskus oli harmikseni kiinni kun siitä ajettiin ohi. Keskus ei suinkaan ollut suuren suuri, mutta vietin monta hiljaisen onnen täyttämää hetkeä lueskellessani kuvatekstejä ja kertomuksia valokuvien synnystä. Keskuksessa yhdistyi myös retkeily ja infotoimintaa, joten käytin hyvän tovin myös esitteiden ja myynnissä olevien valokuvakirjojen ja muiden tutkimiseen. Ihan vaan siitä ilosta että sain hetken olla ihan hiljaa ja nauttia kauniista valokuvista. Ja piti tietenkin Katrille hankkia tuliaisia kalojen ruokkimispalkaksi.
Kaupan kautta mökille, kävin matkalla myös Riipisen matkamuistomyymälässä mikä oli sekava kokoelma Lapin eksotiikkaa, paikallisia herkkuja ja käsitöitä sekä jostain käsittämättömästä syystä intiaanirekvisiittaa. Kysyin miten unenkerääjät vai mikä niiden suomenkielinen nimi onkaan, liittyvät paikalliseen kulttuuriin, mutta hämmensin vain pahasti myyjätyttöä ja jätin jatkotiedustelut aiheesta pois etten olisi ollut töykeä. Päätin karata myös rihkaman keskeltä, ostettuani tällä kertaa Kaisalle tuliaisia.
Saatuani vaatteet vaihdetuksi, painelin ladulle. Suksi luisti joka suuntaan, tyylistä ja taidosta ei tietoakaan, mutta edellispäivän hikivauhdit mielessä painelin pari kilometriä väkisin eteenpäin. Tuijotin tiukasti latua ja yritin parantaa tekniikkaa. Hiki ei tullut ja ajatus karkaili jatkuvasti viereisen järven jäälle, jonka rantaa pitkin latu-ura kaarteli. Katselin kelloa koska perhe oli soitellut että aikataulua on, ruokailemassa olisi suotava olla yhtä aikaa muiden kanssa, kiireen tuntu oli käsin kosketeltava. Ehdinkö tuon lenkin vai pitääkö kääntyä jossain takaisin, onko se noloa jos oikaisee jossain.
Lopulta katseen suunta voitti ja otin niskavoiton kiireestä, ladun aiheuttamasta suorittamisvelvoitteen tunnusta ja karkasin jäälle.
Hiljaisuus. .. Sitä onnen tunnetta kun seisoin reilun tovin siinä jäällä ja katselin rantoja. Fyysistä matkaa latuun oli vain muutamia metrejä, mutta henkistä matkaa iäisyys. Seisoin ja hengittelin, nautiskelin yhtäkkisestä rauhan ja vapauden tunteesta, kaikki suorittamisen tunteet hiipuivat ja retkeilijä minussa sai vallan. Hiihtelin hiljakseen eteenpäin, katselin tummuvaa iltaa ja usvaan häviäviä rantoja ja tunsin olevani turvassa.
Kuinka voi pieni varastettu hetki, muutama levollisen sydämen sykäys täyttää loppuillan ilolla ja hymyillä, levollisen tiedostavalla otteella omasta itsestä ja sen rajoista. Puhdasta onnea, sanoisin. Ja viimein tiedon saavuttamalla mistä sitä onnea saa. Käsittämätön autuus.
Karkaaminen tietokoneen käytöstä reissun ajaksi oli tietoinen valinta, vaikkakin muutama asia jäi hoitamatta. Tämä pimeyden alttari, Eeroa lainaten, määrittää, velvoittaa, teettää työtä ja vie aikaa perheeltä, metsältä, askarteluilta joten yritän vähentää sen käyttöä minimiin vapaa-aikanani. Haluaisin kovasti osata kirjoittaa, kirjoittaa niin että myös se joka tekstin lukee kokisi elävästi samat fiilikset joita yritän tähän tekstinä tuottaa. Kirjoitan niistä pienistä, mutta itselleni niin kovin tärkeistä asioista, kovin monisanaisesti ja valitettavan monin kirjotuserhein. Jostain syystä voin kirjoittaa ainoastaan öisin. Päivällä on liikaa häiriötekijöitä, on valoa, elämää, tekemistä, ei ole ajatukselle riittävästi ilmaa leijailla ja muotoutua. Jokainen lause vaatii pienen karkureissun pimeyteen.
