Hakureenejä ollaan pidetty koko talven, välillä pidemmällä tauolla ja jatkuvasti melko pienellä porukalla. Kaisa Hilska kävi meidän porukkaa koulimassa viime syksynä, heti ensimmäisen metrisen lumimyräkän laskeuduttua ja hikihän siinä tuli kun pehmeä lumi leikki juoksuhiekkaa estäen tehokkaasti etenemisen.
Näinkin pieneksi porukaksi löydettiin muutama innokas joka jaksoi treeneistä toiseen kaivaa itselleen kuopan lumeen, käpertyä makuualustalle, heittää vanhan lakanan päälle (tai valkoisen maastoverkon) ja odotella kärsivällisesti seuraavaa koiraa tulevaksi. Sinänsä kiva pienellä porukalla, että paljon ei kylmä kerkeä tulemaan kun saa vaihdella piiloja ja hakea koiraa ja leikittää ja haukuttaa ja kaikennäköistä muuta mukavaa.
Talven mentyä, meillä on hitsautunut osa porukasta niin hyvin yhteen, että tänään aamutreeneissä nauratti kun eipä hirveästi tarvinnut käydä läpi muuta kun päivän suunnitelmat, niin jokainen löysi oman paikkansa tallauksesta, tiesi mitä tehdään ja kuittaukset kaikuivat radiosta selkeinä. Onneksi on muitakin vuorotyöläisiä jotka pääsevät heti aamusta treenaamaan, jotenkin aamupalan jälkeen on mukava siellä pusikossa maata ja kuunnella linnun laulua ja armeijan harjoituksia. Tulipa samalla totutettua koiria vähän isompien ammusten ääniinkin. Valitettavasti en pysty erittelemään mitä ja millä siellä ammuttiin, mutta rynkkyä isommilla ja tuskin ihan tykeillä. Että siitä välistä sitten.
Muutama treenikerta sitten Nasa lähti oma-aloitteisesti tarjoamaan maalimiehellä haukkua, kun se palkka ei tarpeeksi rivakasti liikkunut kohti koiraa. Hyvä näin, ja päästiin sitä vahvistelemaan. Tänään jo haukkui kivasti jokaisella molarilla, lyhyitä pätkiä vasta mutta kuitenkin. Tyytyväinen olen. Tyytyväinen myös oman pään kehittymiseen, että maltan tehdä asioita yksi kerrallaan. Vaikka koira olisi kuinka hyvä, pitäis silti malttaa opettaa koiralle ne asiat ennenkun lähtee seuraavaa ideaa toteuttamaan. Kröhömm, tämän tajuaminen taas itsellä kesti, vaikka helppoa se on toisten tekemistä tarkastella ja mainita siitä maltillisesta etenemisestä. Kun mä leijailen pilvissä, niin treenikaverit kiskoo jalasta alas että ensin nämä jutut vielä. Se on niitten duuni..
Metsästä keräilin taas aarteen, tällä kertaa vanhan, rikkinäisen mutta suuren vihreän pressun. Kävin ostamassa muutaman harjanvarren, huomenna leikkelen ja askartelen ja avot, jo on melkein uusi piilo valmis! Ajattelin sellaista tiipii-mallista, se olisi kovin kevyt kantaa ja helppo pystyttää. Katsotaan mitä tulee. Idean pöllin Kaisan koulutuspäivältä, kun joku ystävällinen oli sellaisia tuonut mukanaan.
Hirveä himo iski että shoppailemaan piti päästä. Suunnittelin jo stadin reissua, mutta eipä jouda ei. Korvikkeeksi menin säpöön. Tiedän, melko surullista. Kuitenkin vietin monta hiljaisen onnellista minuuttia retkeilytarvikeosastolla (lue hyllyn edessä) ja löysin kaikkea ihanaa. Ihan pakko oli tuhlata retkikirveeseen, kun siinä oli mukana teränsuojuskin. Mulla on joo vanha, virossa valmistettu melkein samanlainen pieni kirves kotona, ja kaunis onkin sekä ihan itte Tormekilla teräväksi teroitettu, mutta kun ei ollut sitä teränsuojusta! Kätevämpi olisi tehnyt senkin itse, mutta ostin nyt retkireppuun vakiovarusteeksi pienen ja soman kirveen. Löysin myös karhunkellon, mitä menin hakemaankin sekä muutamia varustelenkkejä reppuun, pillin (sellainen metsänvihreä jossa oli toisella puolella lämpömittari ja toisella minikokoinen, varmasti älyttömän hyvin toimiva kompassi). Ihan pakko oli ostaa. Sekä rautalankaa että saan vielä kolmannen linnunpöntön puuhun kiinni. Sain äkillisen shoppailuhimon tyydytettyä ja läksin ruokakauppaan.
Yhteen linnunpönttöön on muuttanut asukas!! Katselin tästä keittiön ikkunasta että ihan kuin varjo olisi häilynyt siinä pöntön suulla. Seuraavana päivänä nähtiin kuinka talitiainen pylkkäsi edestakaisin pöntöstä puuhun ja taas takaisin, rakentelee sinne varmasti pesää poikasille. Ihan parasta hyttysten torjuntaa ja lapsetkin pääsee katselemaan luonnon ihmeitä ihan läheltä. Kunhan vaan varaston katossa asustava oravaperhe ei mene ja syö niitä munia sitten. Pöntössä on kyllä asiaankuuluva metallisuojus, mutta jos onkin tarpeeksi pieni orava ja menee ja syö ne munat tai poikaset silti.
Tälleen iltamyöhään on ihana kirjoitella, muu perhe jo nukkuu ja on hiljaista. Hyvät yöt äidillenikin, ja jos joku muukin tätä sattuu lukemaan, niin poikani sanoin, kauniita unia ja oman kullan kuvia!
