Vietin lähestulkoon maanisen, mekaanisen työskentelyn rauhoittaman ja ajatusten täyteisen 45 minuuttia takapihalla toissapäivänä.
Siivosin kakkaa. Koiran kakkaa. Tarkemmin Nasan kakkaa. Rakensin viime kesänä elementtejä, joista saa helposti muutaman ruuvin uudelleen sijoittamalla aina kulloinkin tarpeellisen muotoisen ja siirrettävän koiratarhan. Tarha on kooltaan noin 4 x 5 metriä. Tarha rajoittuu yhdeltä sivulta taloomme hirveän kätevästi, sillä tarkoituksena oli helpottaa viime syksynä pienen pennun sisäsiisteyskasvatusta sillä että sitä pystyy päästämään nopeasti ja helposti pissalle ja kakalle pihalle, ilman että joutuu aina itse laittamaan vaatteet päälle ja värjöttelemään milloin missäkin kelissä.
Tähän tarkoitukseen tarha sopi mainiosti, koira pääsi pihalle aina halutessaan, se oli sinne turvallista jättää kun ei päässyt juoksemaan autojen alle tai lähtemään toisten koirien perään. Pihalla on myös helppo syöttää koiralle kaikkea ällöä, kuten verisiä luita, sisäelimiä peijaispäivänä, kieliä ja muuta sellaista mitä aina välillä pakastan isoina erinä.
Lapsetkin pystyvät päästämään koiran pihalle leikkimään tai pissalle tarvittaessa. Ja jos sillä (koiralla, ei lapsilla) on liikaa virtaa, sen pystyy päästämään tarhaan ja riehumaan siellä.
Että ihan hirveen kätevä tarha.
Ja kyllä se muttakin täältä tulee. Eli se koirankakan kerääminen. Ensin ajattelin että kun siivoan joka päivä, niin siellä on korkeintaan pari kakkaa. Koska idea on kuitenkin ulkoiluttaa koira ihan lenkeillä päivittäin ja opettaa se tekemään tarpeensa silloin. Just. Alussa käytiin lenkeillä ja koira tuli silti omalle pihalle kakalle. No, se on usein tottumiskysymys ja homma alkaa sujumaan ihan ajan kanssa. No näin kävi ja piha ei ole enää se ensimmäinen paikka minne kakitaan. En kuitenkaan ottanut huomioon runsaslumista talvea ja sitä yksinkertaista seikkaa, että kun ei niitä läjiä enää puolen minuutin kuluttua näe, kun on 5 senttiä uutta lunta aina päällä. Vielä joulukuussa oli paikkakuntamme runsaslumisin koko Suomessa.
Lisäksi kun aikaisemmilla koirilla ei ole ollut tarhaa, niin ne on ihan oikeasti käyneet tuolla kauempana metsässä lannoittamassa puita, ja nyt tämän hienon tarhan ansiosta, se kaikki lannoite on siellä tarhan sisällä.
Sinänsä ihan mielenkiintoista puuhaa, kun siihen taas kerran ryhtyi. Meillähän on ollut pienoinen ongelma tämä materiaalien syöminen. Siis ihan nieleminen myös. Eli juuttileluista, naruleluihin ja pieniin muovinpalasiin sekä parhaimmillaan joulukuusen koristepallon kokoisen peilipallon lasinpalaseen, kaikkea löytyi sieltä kakan seasta. Onni onnettomuudessa ettei yksikään niistä kirjavista narukeristä mitä pihalta löytyi, jäänyt mahanporttiin kiinni tai aiheuttanut suolistossa umpeenkuroutumista ja nopeaa kuoliota. Siitä hiton lasinpalasta puhumattakaan.
Nyt olen saanut sitä ongelmaa pienemmäksi, tosin tietää että narulelun jäystäminen palasiksi ja niiden syöminen on takuuvarma keino saada emäntään liikettä. Liike on tosin hyvin pieni, mutta reaktio kuin reaktio. Perse nousee penkistä ainakin, ja sehän riittää pienelle karvakelpielle mainiosti.
Kakkaa oli siis kaikennäköistä, kokoista, eri hajoamisasteissa, oli löllöä ja tiukempaa kamaa. Varustautuneena kumisaappailla ja villasukilla, teräksisellä teräväkärkisellä puutarhalapiolla, puutarhaämpärillä sekä osittain kumisilla puutarhahanskoilla kohtasin tämän kaiken ja selvisin. Kunnes taas tänään katsoin pihalle ja totesin että ensi kerralla on kepon vuoro.
Siinä siivotessa kerkesi hyvin ajatella kaikennäköistä, ja kaipasin niitä kesätyöaikoja Martelassa kun sai tehdä työtä jossa kroppa oli kovilla mutta ajatus sai lentää vapaasti. Nykyään työni, joo, ne kaikki, ovat enemmänkin keskittymistä ja ihan ajatteluakin vaativaa, joten nautin mekaanisesta suorittamisesta jossa tärkeimmäksi tuli lapion kuopaisukulma hangen sisälle sulamiskuoppaan levinneen sontakasan kaivamiseksi yhdellä kuopaisulla.
Loppujen lopuksi tarha oli hetken siisti, varpaat kylmät sukista huolimatta, poika huuteli ovesta lakkaamatta että tule sisälle ja kippasin kaksi ämpärillistä kakkaa kompostin taakse. Valmis.
Koko prosessin ajan mietin samaa, miten tätä paskaa voi olla näin paljon? Mitä ihmettä olen tuolle otukselle syöttänyt että se tuottaa näin pal shittiä.
Kompostin taakse kippasin lastin odottamaan parempia aikoja. En kompostiin, sillä kompostissa rakentuu meille iso kasa muhevaa multaa jota sitten kippaan puutarhaan sitä vaativiin paikkoihin. Vielä täytyy selvittää uskaltaako edes maatunutta koirankakkaa lois ja tautiriskin takia kipata esim omenapuun tai muiden vastaavien alle.
Että sellaista kevättä vaan teillekin. Kakkaa ja roskaa, sitähän sieltä paljastuu lumen alta aina keväisin. Jo lapsena kuultiin tällaisesta roska päivässä, oliskohan ollut tempaus tai projekti sitten. Partiolaisiin se jotenkin liittyi. Olen tätä jatkanut itse ja lapsillekin opettanut. Joka kerta kun tullaan rantsusta, on roskia mukana tuotavana omaan roskikseen. Välillä aarteitakin, ei pelkkiä roskia. Viime kesänä en meinannut lenkillä uskoa silmiäni kun ranta oli vihreänä. Ettekä arvaakaan mistä!! Hahaa, vihreistä banaanitertuista! Niillä sitten lokit herkutteli melko pitkään ja banaaneja löytyi reilun kuukauden verran rantsusta.
Tänään tein pienemmän löydön, kauniin sulan. Epäilen että se oli yhdeksi lempilinnukseni tulleen vesilinnun eli haahkan luovutttama. Mutta ne ei sovi tähän kakkakirjoitukseen, joten jätetään toiseen kertaan.
Terveisiä broidille joka lähetti aikoinaan aiheeseen kivasti sopivan kakkaekselin, jossa pystyi seuraamaan tai laskemaan, kuitenkin omien tuotostensa määrää, koostumusta, hajua ja jotain. Outoa, mutta sopii kuvaan.
