Koiran kouluttamista ja elämää pienessä rannikkokaupungissa.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Rakennusstressi

Rakentaminenko muka stressaavaa? Miten se nyt voisi olla? Ensin unelmoit talosta, sitten päätät talomallin, käyt ehkä puolison kanssa asuntomessuilla ihailemassa uusimpia innovaatioita ja sitten tökkäät sormen katalogin sivulle x ja valinta on tehty. Soitat talomyyjälle, käyt pikamutkan pankissa, pulitat karmean varausmaksun ja avot talo on tilattu! Ai niin, hommaat jossain välissä tontin, sehän ei ole paha rasti se. Sitten vaan iloisesti odottelet että talovalmistaja askartelee paskartelee avaimet käteen-toimitetun talon tontillesi, käyt vähän shoppailemassa uusia kalusteita ja eikun muuttamaan! Ihkua, eikö?

No jaa, joku jo saattoi arvata tekstin tyylistä ettei se ihan noin auvoisasti aina mene. Varsinkaan kun on omasta mielestään kovin ympäristötietoinen, haluaisi rakentaa kestävän, ekologisen, terveen talon jossa on hyvä asua ja joka hyvällä hoidolla olisi pystyssä vielä parin sadan vuoden päästä.

Taloa ei ole vielä nähtykään kuin kuvissa ja stressin ensioireina on tullut tuo nukkumatin karkailu yöaikaan. Onneksi ei sentään vielä virtsankarkailu, en mä niin vanha ole. Mutta eipä se ole kiva herätä aamulla kello 0410 toteamaan että kolmisen tuntia kerkeää mietiskellä ikkunoiden kokoja, lattioiden korkoja, pintamateriaaleja, sähkömiehen yllättävää häviämistä maailmankaikkaudesta ja muita sellaisia päivän polttavia asioita.

Kauhean pitkään sepustukseen ei ole aikaa, joten käydään nyt tämän hetkistä tilannetta vähän läpi.

Yrityksenä rakentaa terveellinen talo vaatii ehdottomasti tuulettuvan alapohjan. Tämä tarkoittaa muutakin kuin hameita käyttäviä naisia, ja on siis sama kuin rossipohja. Sanan rossipohja alkuperästä ei ole mitään hajua, joten yritetään siihen asiaan kohta päästä.

Rossipohjasta siis lähdettiin liikkeelle ja koska rakastan kaikkea perinteistä, niin mikäs olisi hienompaa kuin kunnon oikea kivijalka? Kysyn ja vastaan että ei kovin moni asia. Tahdoin siis sellaisen. Aika monta tuntia selvittelyä ja vaihtoehtojen hinnoittelua ja tulimme siihen tulokseen että Kymen Granite olisi luotettavan oloinen toimittaja. Lisäksi he olivat ainoita joilta sai halvemman, karkealohkotun kivijalan. Karkealohkottu luonnonkivi oli siis noin puolet halvempi kuin sellainen sliipattu versio ja siis ulkonäöllisestikin myös sopivampi meidän tölliin kuin sellainen hiano.

Melkoisia laskelmia joutui tekemään että sain miehenikin vakuutetuksi kivijalan suoranaisesta edullisuudesta (not) mutta jotenkin se onnistui ( silkkaa itsepäisyyttä, epäilen ), ja sellainen tilattiin.

Ensin tietysti haaveilin jonkin vanhan kivinavetan kivistä tehdystä kivijalasta, mutta se suunnitelma kaatui hintaan. Ensinnäkin olisi pitänyt ostaa kiviä pitkin Suomea ja nykyään ne ovat muodissa joten hinnat on sen mukaiset, toiseksi ne olisi ensin pitänyt purkaa (kallista ) ja sitten kuljettaa (kallista) ja sitten vielä saada suunnitellusti paikalleen (vielä ihan saatanan paljon kalliimpaa), joten hylkäsin tämän hienon ajatuksen. Jos joku joskus toteuttaa tällaisen, niin pliis ilmoittakaa että pääsen sitä ihmettä ihailemaan!

Tulevan talon paikalla oli aluksi pari asuntovaunua ja kauhea kasa roinaa. Ne siivottiin ensimmäisinä vuosina ja tänä syksynä sitten päästiin arkkitehdin suunnitelmien mukaiselle paikalle suunnittelemaan taloa. En kyllä tiedä varmaksi miksi maksettiin arkkitehdille talojen paikkojen suunnittelusta, sillä kumpikin talo tuli täsmälleen niille paikoille joilla entiset asukkaat olivat majailleet. Mummin mökki kallion syrjälle rakennettiin edellisen, puretun vanhan talon paikalle ja meidän tölli asuntoautoasujan parhaaksi katsomalle paikalle.

Tonttimme on osittain kalliota ja osittain vanhaa, hyvin märkää peltomaata. Paikka mihin talo haluttiin on kumpaakin puoliksi. Ettei siis vain mikään olisi liian helppoa. Onneksi lähikylästä, joku saattaisi mainita kaupungiksikin, löytyi firma jolla oli äkkipikainen mutta hommansa hoitava maine. Sieltä saapui muutama mies katsomaan tilannetta ja eipäs aikaakaan kun jo kallio oli palasina. No aika pitkä aika siihen oikeastaan meni, kaupungille kaikenlaiset luvat ja paperit ja naapurien kuulemiset ja muut siinä välissä. Laskun maksoin juuri kaupungille ja voi jestas voi muutamasta paperista tulla kallista. Summia en edes uskalla kertoa.




Joka tapauksessa Berglundin firma räjäytteli, kuljetti, kaivoi, siirteli kasoihin maalajeittain ja kasasi kaikesta siitä maasta meille talon pohjan, tien pohjan, valikoi ladolle perustuskivet yksi kerrallaan, oli paikalla ajoissa ja teki töitä lähes tauoitta. Eli siis hoiti hommansa hienosti ja saatiin ilmeisesti heiltä aika iso joululahja, koska yksi dumpperi on edelleen meidän pihan syrjällä. Ei haittaa, ehkä mieskin on vihdoin tyytyväinen autoon jonka renkaat on korkeammat kuin hän.


Kun pohja oli valmis, ilmoitin tyytyväisenä Kymen Granitelle että nyt saa kivet tulla. Soittelin myös kaupungille että voivat tulla mittaamaan talon paikan. Nooo, eihän se nyt niin helposti mennyt sekään. Ollaan täällä syrjällä, eli itse pitää hommata joku mittamies. Onneksi sain Mittalinja A1 Arin paikalle supernopeasta aikataulusta huolimatta.



Käsittämätön tuuria pitää jo olla, sinä päivänä kun mittamiehen ja perustusten piti saapua, oli paikkakuntamme lumisin koko Suomessa. Eli sillä viikolla satoi ja sinä aamuna satoi vielä lisäksi noin 30 senttiä lunta! Eli aamulla saapui ihan ensin appivanhemmat ja heidän kanssaan tehtiin lumitöitä 3 tuntia, sitten saapui kivet, niitä ruvettiin purkamaan ja sen jälkeen saapui mittamies. Onneksi kaikkien täytyy myös syödä välillä ja mittamies sai mitattua talon paikalleen lounaan aikana.


Kuorma-autossa oli nosturi ja kauha, jolla kivet lastattiin alas autosta ja myös siirrettiin lopullisille paikoilleen millintarkasti siihen mihin toinen miehistä katsoi sopivaksi. 



Onneksi olimme peittäneet pressuilla suurinpiirtein sokkelin alustan. Siten oli kivimiesten ainoastaan nostettava pressu pois, niin alta löytyi siisti sorapinta jolle laskea kivet.

Näin iloisesti kivi lohkeaa kun sen oikein osaa. Kivet siis saapuivat määräkokoisina muuten paitsi pituuden puolesta. Kolme kiveä joutuivat katkaisemaan, eli hyvin tarkasti katsoivat ja mittasivat mikä kivi sopi mihinkäkin kohtaan.



Kun kivet oli paikoillaan, lumetkin suli ja päästiin sisäsokkeleita valmistelemaan. 


Meillä oli myös loistava raudoitustehdas!


Santalan Betonista tuli betoniautolla isoimmat valut kerralla. 


Välillä piti siirtää pikkumökki pois tieltä.


Nyt on sitten kantavat väliseinät ja takanpohja sekä alahaltijoiden sekä kantavien pilarien sokkelit muurattu. Vielä pari pikku juttua ja sitten saa talvi ja pakkaset tulla tänne eteläänkin. 



Viimeisessä kuvassa kolme sukupolvea hommissa, muuraaminen oli tyttärestäkin kivaa!

Hyvää ja rakentamisentäyteistä uutta vuotta meille kaikille! Mä lähden hommiin..




sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Ihan kanana, vahinkonako?

Puhelin soi, naapuri tästä muutaman kilometrin päästä soitteli. Sävy oli tiukka heti alusta saakka, -Nyt se saatanan kana oli mennyt hautomaan ja en huomannut. Nyt sillä on tipuja. Tule hakemaan ne.

Olin siis suunnitellut kanojen hankintaa jo pitkään, siitä itseasiassa koko ajatus vähän enemmän landelle muuttamisesta syntyi alunperin. Halusin kanoja pientaloalueelle ja mies sanoi että sitten kun asutaan Täktomissa. Ahaa, ollaanko kenties muuttamassa sinne? Eli sen jälkeen rupesin itsekin katselemaan tarkemmin tontteja ja vanhoja tiloja. Tällä niemellä maatiloja ei ole koskaan ollutkaan mitään mittavaa määrää, meri määrittää rajat omalla olemassaolollaan. Siitä, siis niistä kanoista se ajatus alunperin lähti ja täällä siis ollaan.

Takaisin naapurin rouvaan, hänen kanssaan oltiin puhuttu alustavasti jo vuosia että voin sitten häneltä ottaa pari kanaa alkuun. Nyt se alku oli siis käsillä, toki nopeammin kun olin suunnitellut. Siitä sitten nopsaan pienen pieni kanalantynkä pystyyn ja siihen ympärille vanhan koira-aitauksen aitaelementit, jotka rakennettiin edellisen talon takapihalle.

Saman viikon perjantaina lähdettiin kanaa ja tipuja hakemaan pojan kanssa. Onneksi sain naapurilta lämpölampun, kasan eväitä ja ohjeita kanalle mukaan tipujen lisäksi. Kana oli valmiiksi pyydystetty häkkiin ja oli hieman surkean oloisena siellä. Naapuri näytti miten kanaa pidellään ja samalla huomasin että sillä oli kamalan pitkät kynnet. Totesin että en ota sitä mukaan ennen kuin kynnet on leikattu. Se kävi näppärästi ja yhtä taitoa rikkaampana lähdettiin kotiin. Laitoin miehelle kuvan että kävin naapurissa, kato mitä tuli mukaan.


Tässä kana ja tiput. Bongaa kuvasta tiput.. Kana nimettiin lasten äänestyksen jälkeen Näpyksi. Vaihtoehtoina oli Näppylä ja Näppy, koska sulkien päät ovat aavistuksen tummemman ruskeat.

Kun Näppy vihdoin viikon kesytysoperaation jälkeen ymmärsi että lämpöä, ruokaa, vettä ja huolenpitoa riittää ilman että joutuu muiden sorsimaksi, se antoi tipuilleen luvan tulla syömään minun läsnäollessani.




Aloin heti totuttaa tipuja käsittelyyn ja aloitimme siitä että käteni oli merkki ruoan tulosta. Käsi pysyi myös paikallaan niin että siitä saattoi rauhassa ja pelotta syödä. Kaikesta vaivannäöstä huolimatta tipuista kehittyneet kanat ovan kovin yksilöllisiä edelleen ja osan saa helposti kiinni, mutta osa on kovin arkoja ja edes hoitotoimenpiteitä varten ei juuri näitä saa kätevästi syliin saakka. Luoksetulokutsu on myös ollut käytössä alusta asti ruokinnan yhteydessä, kanat kyllä tulevat vapaina ollessaankin juoksujalkaa luokse ja tarvittaessa ulkohäkkiin saakka, mutta syliin asti ei edelleenkään. Syytän tästä suoraan maatiaisverta, myöhemmin meille saapuneet teharit, eli Hy Line Brown-merkkiset tehomunintaan jalostetut kanat on paljon sosiaalisempia. Katson kuitenkin että tietty arkuus on myös merkki älykkäämmästä ja enemmän luonnollisia käytöksiä sisältävistä ominaisuuksista. 



Näppy ja tiput pääsivät kelien salliessa häkin sisällä ulkoilemaan ja harjoittelemaan kuopsuttelua ja mamman varoitusten opettelua. Laku-koira tarkkana vahtimassa pienten ulkoilua. 


Sitten harjoiteltiin erilaisten ruokien syömistä ja kopan sisältä kiipeilyä. 


Ylpeä, huolehtiva ja koko ajan paremmin voiva Näppy poseeraa. Takana näkyy myös harjoitteluorsi lapsukaisille. Jykevää tekoa tietysti..



Tipsuille alkoi jo sulkia kasvamaan. Näitä seuratessa kului tovi jos toinenkin.
Jossain vaiheessa alkoi väritysten erot tulemaan selvemmin esille, myös kokoeroa alkoi olemaan sekä helttojen väri erottumaan. Nyt tipuset alkoivat olemaan jo sen kokoisia että pääsivät itse ulkoilemaan kanalan etupuolella olevaan häkkiin, toki mahtuivat häkin raoista ulkomaailmaan, mutta Näppy komensi tiput tiukasti takaisin joten ei tarvinnut huolehtia että tiput katoavat.







Ulkoilua. Mukana edelleen tuttu häkin pohja. Ihana katsella kun tiput pötköttelevät lämpimässä hiekassa mamman opastuksella. Tipuhulluus iski kuin metrinen halko ja täytyy sanoa että ensi keväänä taidan antaa Näpyn taas hautoa meille lisää tipusia. 




Mörby gårdista evästä pöytään. Kun osattiin käyttäytyä, niin vapaus koitti. Kanamäärä myös lisääntyi, kun se sama naapurin emäntä ilmoitti tuovansa loputkin kanat meille. 



Kuvissa kaksi vanhinta rouvaa. Alempi meni ja kuolla kupsahti vanhuuttaan kesän lopussa. Kanarouvat tulivat meille siis eläkepäiviä viettämään, Rivieralle naapurin rouvan mukaan. Mikäs täällä ollessa, vapaana hengailua kavereitten kanssa, ruoka tuodaan eteen ja muniakaan ei tarvii jos ei enää huvita. 


Siinä jo on kasvettu isommiksi kanoiksi ja kukoiksi. Näppy oikealla. 




Osa kukoista aloitti kiekumisen, yksi oli pitkään enemmän kanojen kanssa, käyttäytyi kuin kanat, mutta loppupelissä sitten kuitenkin kasvatti heltan ja rupesi käyttäytymään kuin kukot. Eli lopputuloksena seitsemästä tipusta neljä oli kukkoja ja kolme kanaa. Kaikki kanat munivat jo elokuussa, eli neljän kuukauden ikäisinä ja kaikki kukot kovasti esittelevät tanssitaitojaan ja polkevat kanoja jos ne suinkin antavat. Pääkukko Vihtorilla on komeimmat laulusulat pyrstössä, on isokokoisin ja komeaäänisin. Seuraavaksi isoin kukko on ottanut tehariporukan omakseen ja hengailee niiden kanssa reilusti laajemmalla reviirillä pihapiirin ympäristössä. Yhteensä meille syksyyn mennessä siunaantui 18 kanaa. Näppy, hänen 7 poikastaan (osa varmasti jonkun muunkin munima), 2 vanhaa rouvaa eli harmaa ja ruskea joista ruskea kupsahti vanhuuttaan. Sitten oli 3 valkoista sekarotuista sulkajalkaista munivaa rouvaa, joista yksi joutui kanahaukan saaliiksi. Lisäksi yksi ruskea, nuorehko rouva joka on tätä nykyä pääkukon lempikana ja selkäsulat kärsivät hieman tästä jatkuvasta huomiosta. Näiden lisäksi se sama naapurin rouva toi syksyn alussa 5 teharirouvaa. Teharit oli haettu yhdeltä maanviljelijältä lähistöltä, sen tehokkaimman munintansa lopettaneita kanoja jotka olivat olleet kesäkanoina lähistöllä ja kun kesä oli ohi niin kanoille tarvittiin tietysti paikka.  Näin ollen meillä on edelleen 16 kanaa joille rakensin varastoon talvikanalan. Siitä juttua ehkä myöhemmin. Tämä oli tällainen turhan pitkäksi venynyt sepustus omista ensimmäisistä kanoista. Kanat kyllä veivät mun sydämeni, vastoinkäymisistä, haukan vierailuista, kalkkijalasta ja kiekuvista pöljistä huolimatta tulen kyllä pitämään kanoja vielä silloinkin kun en enää jaksa koiria ulkoiluttaa. 




Kesäkuvia talven keskellä!