Koiran kouluttamista ja elämää pienessä rannikkokaupungissa.

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Piirtää ja värittää



Tässä vapun kunniaksi käytiin jäljellä ja Miran hienoja treenikuvioita katselleena päätin yrittää itsekin piirtää. Hiukka vaikeata tuo oli. Käytin taas hyväkseni ensimmäistä ja lähintä mielipidettä kaavion selkeydestä ja rakas mieheni kysyi että miten toi tuuli voi yhtäkkii muuttua eri suuntaan. Hyvä kysymys, toi metsä ja peltoaukeat sen tekee. Toivottavasti toi kuva nyt toimii oikein ja siitä saa selvää.

Piirsin about miten jäljen kävelin. Selostus miten sitten se ajettiin tulee än yy tee NYT: Lähtö lähetyksellä pari metriä ennen ekaa esinettä. Jostain syystä hirveän huonosti jäi esineille ilmaisemaan, oli kiire eteenpäin. Löysi kaikki esineet ja ilmaisi ne, mutta olisi ollut menossa jo eteenpäin ekalla, ja kolmella vikalla. Täytyy taas vahvistaa sitä ilmaisua. Ennen toista esinettä oli harhajälki, jonka siis unohdin piirtää. Harhan käveli tarkoituksella Pia, joka teki pellon etelälaitaan oman jälkensä. Pia näki myös ojanpenkalla rusakon jälkeä tehdessään. Nasa kävi tarkastamassa siis kaksi kertaa ojanpenkalla ennen tokaa esinettä ja palasi itse nopeasti jäljelle. Pia sanoi, että ei ollut reagoinut lainkaan hänen tekemäänsä harhaan. Hyvä näin.

Ennen ekan tien (asvalttia) ylitystä tarkasti moneen kertaa kummallekin sivulle ja sitten suorastaan hyökkäsi tien yli. Joko sattumalta tai nenän perässä täsmälleen oikeaan kohtaan ja jatkoi sulavasti jäljestystä. Esine hyvin ja jäi siihen jopa tällä kertaa. Tokan pellon ysikympin kulmasta meni ohi, luultavasti voimakkaan tuulen takia, mutta etsi jäljen itsenäisesti ja melkein heti esineelle. Oli ehkä liian lähellä kulmaa toi esine, mutta ens kerralla viisaampana sitten.

Seuraavalle tielle (hiekka / sammalta keskellä) mentiin pätevästi ja kivasti sammaleessa oli säilynyt hajut, sillä meni ihan keskellä tietä! Jei! Tieltä ysikympin mutka mallikkaasti metsään, vähän joutui miettimään kun olin hirveän puskan läpi rynninyt, sen kiersi ja sitten jatkui. Esineen haistoi, mutta oli menossa eteenpäin ja stoppasin liinalla kunnes ilmaisi kunnolla. Metsässä mentiin rauhassa ja täsmällisesti jäljellä, siellä ei tuulikaan päässyt vaikuttamaan ja alusta oli kosteahkoa ruohikkoa. Jälki loppui sysimetsän keskelle ja siellä oli omituisen näköistä ajoa, meni monta kertaa pää sivulta toiselle, kuin tarkistellen ja kroppa kääntyili, mutta niin nopeasti että takajalat oli koko ajan jäljellä. Olisko ollut elukoiden jälkiä tai sitten jotain muuta omituista. Viimeinenkin esine löytyi ja sitten me leikittiin!

Unohdin taas ottaa kuvan niistä esineistä, mutta jos tässä nyt sit kerron mitä olivat. Eli ekana vanha lasten hammasharja, toka 1 x 4 cm soiro vanhasta S-etukortista, kolmas akvaariolamppupaketin muovipää, sellainen 5 x 5 cm kovamuovihässäkkä, neljäs sininen muoviläpyskä, 1,5 x 4 cm ja joku kiinnityssoiro lisänä, viides vanha haulikon hylsy, kuudes 2 cm x 2,5 cm alumiinilätkä jonka löysin tänään rannalta aamulenkillä.

Aamulla uudestaan!



hakua haukkuen

Hakureenejä ollaan pidetty koko talven, välillä pidemmällä tauolla ja jatkuvasti melko pienellä porukalla. Kaisa Hilska kävi meidän porukkaa koulimassa viime syksynä, heti ensimmäisen metrisen lumimyräkän laskeuduttua ja hikihän siinä tuli kun pehmeä lumi leikki juoksuhiekkaa estäen tehokkaasti etenemisen.

Näinkin pieneksi porukaksi löydettiin muutama innokas joka jaksoi treeneistä toiseen kaivaa itselleen kuopan lumeen, käpertyä makuualustalle, heittää vanhan lakanan päälle (tai valkoisen maastoverkon) ja odotella kärsivällisesti seuraavaa koiraa tulevaksi. Sinänsä kiva pienellä porukalla, että paljon ei kylmä kerkeä tulemaan kun saa vaihdella piiloja ja hakea koiraa ja leikittää ja haukuttaa ja kaikennäköistä muuta mukavaa.

Talven mentyä, meillä on hitsautunut osa porukasta niin hyvin yhteen, että tänään aamutreeneissä nauratti kun eipä hirveästi tarvinnut käydä läpi muuta kun päivän suunnitelmat, niin jokainen löysi oman paikkansa tallauksesta, tiesi mitä tehdään ja kuittaukset kaikuivat radiosta selkeinä. Onneksi on muitakin vuorotyöläisiä jotka pääsevät heti aamusta treenaamaan, jotenkin aamupalan jälkeen on mukava siellä pusikossa maata ja kuunnella linnun laulua ja armeijan harjoituksia. Tulipa samalla totutettua koiria vähän isompien ammusten ääniinkin. Valitettavasti en pysty erittelemään mitä ja millä siellä ammuttiin, mutta rynkkyä isommilla ja tuskin ihan tykeillä. Että siitä välistä sitten.

Muutama treenikerta sitten Nasa lähti oma-aloitteisesti tarjoamaan maalimiehellä haukkua, kun se palkka ei tarpeeksi rivakasti liikkunut kohti koiraa. Hyvä näin, ja päästiin sitä vahvistelemaan. Tänään jo haukkui kivasti jokaisella molarilla, lyhyitä pätkiä vasta mutta kuitenkin. Tyytyväinen olen. Tyytyväinen myös oman pään kehittymiseen, että maltan tehdä asioita yksi kerrallaan. Vaikka koira olisi kuinka hyvä, pitäis silti malttaa opettaa koiralle ne asiat ennenkun lähtee seuraavaa ideaa toteuttamaan. Kröhömm, tämän tajuaminen taas itsellä kesti, vaikka helppoa se on toisten tekemistä tarkastella ja mainita siitä maltillisesta etenemisestä. Kun mä leijailen pilvissä, niin treenikaverit kiskoo jalasta alas että ensin nämä jutut vielä. Se on niitten duuni..

Metsästä keräilin taas aarteen, tällä kertaa vanhan, rikkinäisen mutta suuren vihreän pressun. Kävin ostamassa muutaman harjanvarren, huomenna leikkelen ja askartelen ja avot, jo on melkein uusi piilo valmis! Ajattelin sellaista tiipii-mallista, se olisi kovin kevyt kantaa ja helppo pystyttää. Katsotaan mitä tulee. Idean pöllin Kaisan koulutuspäivältä, kun joku ystävällinen oli sellaisia tuonut mukanaan.

Hirveä himo iski että shoppailemaan piti päästä. Suunnittelin jo stadin reissua, mutta eipä jouda ei. Korvikkeeksi menin säpöön. Tiedän, melko surullista. Kuitenkin vietin monta hiljaisen onnellista minuuttia retkeilytarvikeosastolla (lue hyllyn edessä) ja löysin kaikkea ihanaa. Ihan pakko oli tuhlata retkikirveeseen, kun siinä oli mukana teränsuojuskin. Mulla on joo vanha, virossa valmistettu melkein samanlainen pieni kirves kotona, ja kaunis onkin sekä ihan itte Tormekilla teräväksi teroitettu, mutta kun ei ollut sitä teränsuojusta! Kätevämpi olisi tehnyt senkin itse, mutta ostin nyt retkireppuun vakiovarusteeksi pienen ja soman kirveen. Löysin myös karhunkellon, mitä menin hakemaankin sekä muutamia varustelenkkejä reppuun, pillin (sellainen metsänvihreä jossa oli toisella puolella lämpömittari ja toisella minikokoinen, varmasti älyttömän hyvin toimiva kompassi). Ihan pakko oli ostaa. Sekä rautalankaa että saan vielä kolmannen linnunpöntön puuhun kiinni. Sain äkillisen shoppailuhimon tyydytettyä ja läksin ruokakauppaan.

Yhteen linnunpönttöön on muuttanut asukas!! Katselin tästä keittiön ikkunasta että ihan kuin varjo olisi häilynyt siinä pöntön suulla. Seuraavana päivänä nähtiin kuinka talitiainen pylkkäsi edestakaisin pöntöstä puuhun ja taas takaisin, rakentelee sinne varmasti pesää poikasille. Ihan parasta hyttysten torjuntaa ja lapsetkin pääsee katselemaan luonnon ihmeitä ihan läheltä. Kunhan vaan varaston katossa asustava oravaperhe ei mene ja syö niitä munia sitten. Pöntössä on kyllä asiaankuuluva metallisuojus, mutta jos onkin tarpeeksi pieni orava ja menee ja syö ne munat tai poikaset silti.

Tälleen iltamyöhään on ihana kirjoitella, muu perhe jo nukkuu ja on hiljaista. Hyvät yöt äidillenikin, ja jos joku muukin tätä sattuu lukemaan, niin poikani sanoin, kauniita unia ja oman kullan kuvia!





lauantai 20. huhtikuuta 2013

Voihan kakka

Vietin lähestulkoon maanisen, mekaanisen työskentelyn rauhoittaman ja ajatusten täyteisen 45 minuuttia takapihalla toissapäivänä.

Siivosin kakkaa. Koiran kakkaa. Tarkemmin Nasan kakkaa. Rakensin viime kesänä elementtejä, joista saa helposti muutaman ruuvin uudelleen sijoittamalla aina kulloinkin tarpeellisen muotoisen ja siirrettävän koiratarhan. Tarha on kooltaan noin 4 x 5 metriä. Tarha rajoittuu yhdeltä sivulta taloomme hirveän kätevästi, sillä tarkoituksena oli helpottaa viime syksynä pienen pennun sisäsiisteyskasvatusta sillä että sitä pystyy päästämään nopeasti ja helposti pissalle ja kakalle pihalle, ilman että joutuu aina itse laittamaan vaatteet päälle ja värjöttelemään milloin missäkin kelissä.

Tähän tarkoitukseen tarha sopi mainiosti, koira pääsi pihalle aina halutessaan, se oli sinne turvallista jättää kun ei päässyt juoksemaan autojen alle tai lähtemään toisten koirien perään. Pihalla on myös helppo syöttää koiralle kaikkea ällöä, kuten verisiä luita, sisäelimiä peijaispäivänä, kieliä ja muuta sellaista mitä aina välillä pakastan isoina erinä.
Lapsetkin pystyvät päästämään koiran pihalle leikkimään tai pissalle tarvittaessa. Ja jos sillä (koiralla, ei lapsilla) on liikaa virtaa, sen pystyy päästämään tarhaan ja riehumaan siellä.

Että ihan hirveen kätevä tarha.

Ja kyllä se muttakin täältä tulee. Eli se koirankakan kerääminen. Ensin ajattelin että kun siivoan joka päivä, niin siellä on korkeintaan pari kakkaa. Koska idea on kuitenkin ulkoiluttaa koira ihan lenkeillä päivittäin ja opettaa se tekemään tarpeensa silloin. Just. Alussa käytiin lenkeillä ja koira tuli silti omalle pihalle kakalle. No, se on usein tottumiskysymys ja homma alkaa sujumaan ihan ajan kanssa. No näin kävi ja piha ei ole enää se ensimmäinen paikka minne kakitaan. En kuitenkaan ottanut huomioon runsaslumista talvea ja sitä yksinkertaista seikkaa, että kun ei niitä läjiä enää puolen minuutin kuluttua näe, kun on 5 senttiä uutta lunta aina päällä. Vielä joulukuussa oli paikkakuntamme runsaslumisin koko Suomessa.

Lisäksi kun aikaisemmilla koirilla ei ole ollut tarhaa, niin ne on ihan oikeasti käyneet tuolla kauempana metsässä lannoittamassa puita, ja nyt tämän hienon tarhan ansiosta, se kaikki lannoite on siellä tarhan sisällä.

Sinänsä ihan mielenkiintoista puuhaa, kun siihen taas kerran ryhtyi. Meillähän on ollut pienoinen ongelma tämä materiaalien syöminen. Siis ihan nieleminen myös. Eli juuttileluista, naruleluihin ja pieniin muovinpalasiin sekä parhaimmillaan joulukuusen koristepallon kokoisen peilipallon lasinpalaseen, kaikkea löytyi sieltä kakan seasta. Onni onnettomuudessa ettei yksikään niistä kirjavista narukeristä mitä pihalta löytyi, jäänyt mahanporttiin kiinni tai aiheuttanut suolistossa umpeenkuroutumista ja nopeaa kuoliota. Siitä hiton lasinpalasta puhumattakaan.
Nyt olen saanut sitä ongelmaa pienemmäksi, tosin tietää että narulelun jäystäminen palasiksi ja niiden syöminen on takuuvarma keino saada emäntään liikettä. Liike on tosin hyvin pieni, mutta reaktio kuin reaktio. Perse nousee penkistä ainakin, ja sehän riittää pienelle karvakelpielle mainiosti.

Kakkaa oli siis kaikennäköistä, kokoista, eri hajoamisasteissa, oli löllöä ja tiukempaa kamaa. Varustautuneena kumisaappailla ja villasukilla, teräksisellä teräväkärkisellä puutarhalapiolla, puutarhaämpärillä sekä osittain kumisilla puutarhahanskoilla kohtasin tämän kaiken ja selvisin. Kunnes taas tänään katsoin pihalle ja totesin että ensi kerralla on kepon vuoro.

Siinä siivotessa kerkesi hyvin ajatella kaikennäköistä, ja kaipasin niitä kesätyöaikoja Martelassa kun sai tehdä työtä jossa kroppa oli kovilla mutta ajatus sai lentää vapaasti. Nykyään työni, joo, ne kaikki, ovat enemmänkin keskittymistä ja ihan ajatteluakin vaativaa, joten nautin mekaanisesta suorittamisesta jossa tärkeimmäksi tuli lapion kuopaisukulma hangen sisälle sulamiskuoppaan levinneen sontakasan kaivamiseksi yhdellä kuopaisulla.

Loppujen lopuksi tarha oli hetken siisti, varpaat kylmät sukista huolimatta, poika huuteli ovesta lakkaamatta että tule sisälle ja kippasin kaksi ämpärillistä kakkaa kompostin taakse. Valmis.

Koko prosessin ajan mietin samaa, miten tätä paskaa voi olla näin paljon? Mitä ihmettä olen tuolle otukselle syöttänyt että se tuottaa näin pal shittiä.

Kompostin taakse kippasin lastin odottamaan parempia aikoja. En kompostiin, sillä kompostissa rakentuu meille iso kasa muhevaa multaa jota sitten kippaan puutarhaan sitä vaativiin paikkoihin. Vielä täytyy selvittää uskaltaako edes maatunutta koirankakkaa lois ja tautiriskin takia kipata esim omenapuun tai muiden vastaavien alle.

Että sellaista kevättä vaan teillekin. Kakkaa ja roskaa, sitähän sieltä paljastuu lumen alta aina keväisin. Jo lapsena kuultiin tällaisesta roska päivässä, oliskohan ollut tempaus tai projekti sitten. Partiolaisiin se jotenkin liittyi. Olen tätä jatkanut itse ja lapsillekin opettanut. Joka kerta kun tullaan rantsusta, on roskia mukana tuotavana omaan roskikseen. Välillä aarteitakin, ei pelkkiä roskia. Viime kesänä en meinannut lenkillä uskoa silmiäni kun ranta oli vihreänä. Ettekä arvaakaan mistä!! Hahaa, vihreistä banaanitertuista! Niillä sitten lokit herkutteli melko pitkään ja banaaneja löytyi reilun kuukauden verran rantsusta.

Tänään tein pienemmän löydön, kauniin sulan. Epäilen että se oli yhdeksi lempilinnukseni tulleen vesilinnun eli haahkan luovutttama. Mutta ne ei sovi tähän kakkakirjoitukseen, joten jätetään toiseen kertaan.
Terveisiä broidille joka lähetti aikoinaan aiheeseen kivasti sopivan kakkaekselin, jossa pystyi seuraamaan tai laskemaan, kuitenkin omien tuotostensa määrää, koostumusta, hajua ja jotain. Outoa, mutta sopii kuvaan.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

jälki jäljen jäljettä?

Kielioppi ei todella ole hallussa, mutta haittaakse?

Nenätyöt kokonaisuudessaan vie ison osan ajatuksista ja käytännön treeneistäkin. Välillä on pakko tehdä valintoja, kaikkea kivaa ei vaan kerkeä tekemään niin paljon kun haluaisi. Ja toisaalta, toisen koulutettavaksi menemisen tulisi olla nimenomaan pääsemistä, kauan ja hartaasti odotettu asia, jolloin treenisuunnitelma käydään läpi ja tavoitteita mietitään, treenin aikana taas tilanteen mukaan harjoitukset vaihtuvat sutjakasti ja tarpeen mukaan, herkästi niin koiran tasoa kun ohjaajan kädettömyyttä mukaillen. Ja lisäksi pitäisi olla mukavaa ja tehokasta. Että siinä vähän vaatimustasoa kouluttajille. Tärkeintä tässä on se, että samat vaatimukset koskevat myös minua.

Jäljestämisestä piti kirjoittamani. Nyt kun tuo keväisen tuoksuva ja litisevän märkä uusi maa syrjäyttää vihdoin pehmeä lumen, johon auttamatta jää jalanjälkiä, ollaan jatkettu taas jäljestämistä. Lumella ollaan jäljestetty koko talvi, varsinkin kun on ollut hankikantoa metsässä ja aurattuja isompia alueita minne on mahtunut hyvin. Melko pian luovuin namien käyttämisestä jäljellä, muistaakseni jo viime syksynä kun ne tuntuivat vain hidastavan ja tekevän jäljen ajamisesta pysähtelevää. Testailen melko ahkerasti koiralla kaikennäköistä, ja kun pari testijälkeä ajettiin ilman nameja, tuntui hullulta niitä sinne lähteä enää lisäilemään. Kestoa kuitenkin etsimistyöskentelyssä on tullut jo pidemmän aikaa etsittäessä ruokaa, ruokapurkkeja ja esineitä erinäköisistä paikoista.

Koska testailu on tullut jo tavaksi, tein jäljen. Testijäljen. Edellisestä on jo aikaa, joten aloitettiin vaikeasta. Menin autolla metsätielle, josta lähdin kävelemään jäljen, jäljelle tuli kolme teiden ylitystä, joista ensimmäinen suoraan asvalttitien yli, oikealle piennarta pitkin 15 m, ja sitten metsään, toinen hiekkatien keskikohtaan josta vasen käännös ja tien keskiosaa pitkin noin 10 m ja taas metsään. Kolmas ylitys asvalttitien yli kohtuullisen suoraan. Jäljellä ikää 22 h, pituutta noin kilometri, 5 esinettä nousi, saattaa olla että siellä oli 6 esinettä yhteensä, en muista (noloa kylläkin). Jälki päättyi lumiseen penkkaan keskelle kuusikkoa.

Jäljelle lähdön tein siten että pysäytin auton saavuttaessa noin 30 metriä ennen edellistä pysäkkipaikkaa. Laitoin koiran liinaan ja kysyin että olisko siellä jälki? Nasa tuumasi että mennäänpä katsomaan, haisteli siinä matkalla ja teki tarpeensa, kun tultiin kohtaan missä olin noussut autosta, niin rupesi koiran nenä käymään. Siinä teki pitkään töitä ja mietiskeli että mitä on tapahtunut, selvästi oli vaikeuksia, alusta missä auto oli ollut on karkeaa soraa, matala piennar juuri sulanutta uutta maata ja lumiplänttejä ympäriinsä. Siinä teki todella pitkään töitä, haisteli kaikkea muutakin ja kerkesin jo ajatella ettei tästä mitään tule. Kysyin kuitenkin että olisko jälki, ja näytin kädellä maahan. Pitkään taas teki töitä, kävi tarkastamassa uudestaan kohdan missä olin noussut autosta ja sitten lähti matkaan. Selkeästi oli helpompaa lumikohdissa. Lumella ollaan nyt talven aikana ajettu kaikki jäljet, lisäksi juuri sulanut maa on täynnä tuoksuja ja lumessa hajut säilyvät hieman eri tavalla kuin sulassa.

Kun sai ideasta kiinni, oli loppu helppoa. Teiden ylityksistä ensimmäinen meni täysin mallikelpoisesti, kävi tarkastamassa noin metrin verran vasemmalle, penkan päälle ja piennarta pitkin metrin yli jäljestä ja sitten taas mentiin. Toinen ja kolmas ylitys olivatkin hankalia. Odottelin vaan ja annoin koiran itse ratkaista ongelmat, päästin liinasta irti kun lähti menemään väärään suuntaan ja 4 m päästä teki uukkarin ja tuli takaisin, ei se siellä ollutkaan. Tarkasti kaikki penkat ja sitten löysi penkasta jäljen, ei siis jäljestänyt tien keskellä menevää jälkeä. Viimeinen ylitys oli myös hankala ja tuli yhden kerran kyselemään apuja (?), mitä ei ole aiemmin tehnyt.

Riehuttiin yhdessä ihan urakalla jäljen loputtua, taisi olla rankka homma sillä koira oli seuraavan päivän aika rauhallinen.

Testijäljestä lähti seuraavat suunnitelmat, eli nyt tehdään hajustetulla vedellä kovalla pinnalla jälkeä koska selkeästi lähti hakemaan hajuja pientareilta ja metsän puolelta, ei meinannut uskoa että siinä keskellä tietä se kulkee, vaikka selvästi sai hajun siitä mennessään pari kertaa. Lisäksi tehdään sulassa maassa jälkiä sekä lähdetään yleistämään eri paikkoihin ja häiriöihin.

Suunnitelmista tekoihin, tänään tein kaksi jälkeä tuossa kadulla, 30 m ja 50 m, tuoreita, vedellä tehostettuja. Alussa, keskellä ja lopussa pienet esineet. Ekalla oli hieman että haisee joo, mutta kävi tarkistamassa tien laidat, tokan esineen kohdalla uskoi ja alkoi mennä nenä ihan kiinni asvaltissa ja suoraan jäljellä. Toka olikin sitten jo helppo ja olisi saanut olla pidempikin. Mutta nyt levätään huomiseen ja sitten pidempää jälkeä asvaltilla.

Siitä se taas lähtee, jäljelle mars!

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Ajan tasausta?

Nyt kuulostan ihan äidiltäni, mutta siitä huolimatta: Ai KAMALA miten aika menee. Tuosta pennusta on kasvamassa iso miäs, treenattu on jonkun verran ja määrään nähden edetty hyvin.

Luin viimeisen postauksen ja se oli ajalta ennen hajuerottelukurssia joten siitä heti alkuun muutama sana. Päivi Romppainen tuli pitämään tunnistusjälki 1 kurssin, jonka olisi tarkoitus olla esimakua sitten kursseille 2 ja 3.

Tätä kurssia järjestäessä tuli mieleen Wayne´s World leffasta sitaatti, if you build it, they will come. vai olikse että if you book them, they will come. Anyway, järkkäsin kurssin koska halusin sille itse (ja Mia myös). Lopputulemana oli että vain me kaksi oltiin paikallisia ja loput kurssilaiset ympäri Etelä-Suomea.

Kurssilta parasta antia oli ehdottomasti käytännöt, millä tavalla ja kuinka monta toistoa jne. Teoria oli muuten jo suurimmalta osalta tuttua, koska ihan oikeasti tilaan ja luen ne kirjat joita luennoitsija suosittelee luettavaksi. Tavoitteena siis koko setissä pystyä antamaan koiralle lähtöhaju harsosta tai esineestä ja koira etsii vain annetun hajun hajuisia esineitä / jälkeä / ihmistä.

Nasa oli kyllä hyvä kurssilla, keskittynyt ja innoissaan haistelemaan ja etsimään. No sen ei pitäisi olla yllätys, sitä varten koiraa on rakennettukin. Toiveena on jatkaa saman homman parissa edelleen, saa nähdä tulevaisuudessa vaan vielä että millä tavoin..

Kurssin kotiläksyinä etsittiin siis paljon eri hajuja niin purkkiradalta kun sisätiloistakin. Haastavinta oli kuitenkin hajujen kerääminen. Tyyliin, anteeksi, voitko ottaa tästä kymmenisen sideharsotaitosta ja hieroa niitä itseesi ja sen jälkeen laittaa ne tähän lasipurkkiin. Ai miksikö tarviin sun hajua.. no öhömm. Ja siis vierailta ihmisiltä piti kerätä paljon hajuja, viimeisinkin häveliäisyyden verho hävisi kun iltakymmeneltä meni naapurilta kyselemään että oletko käynyt jo saunassa, ai et, NO HYVÄ, miten jos saisin sulta vähän hikeä?

Luulen kuitenkin että tuo oli se helppo osuus. Seuraava menee jotenkin näin. Voitko mitenkään armas naapurini antaa minulle jonkun pienen esineen tänne purkkiin. Ja sitten jos voisit mennä metsään / kaupungille kävelemään ja odotella pitkän aikaa niin tullaan sitten koiran kanssa etsimään sut? Juu ei kestä kun muutaman tunnin.

Että huoh vaan näiden harrastuksien kanssa. Helpommallakin vois päästä, mutta ei se varmasti olisi näin kivaa!

Lapset on ottaneet tämän karvaisen pikkuveljen hyvin omakseen, treenaavat jos vaan sallin, menevät piiloon pyydettäessä, haluavat olla pulkan kyydissä vetoharjoituksissa, nukkuvat kainalossa ja leikkivät omia leikkejään koiran kanssa. Usein koiralla on seuraajan rooli, tarkoittaa siis että koira katselee kun pienempi leikkii. Jos ei katsele, se pyydetään siihen leikkiin mukaan ja hirveän hyvin niillä synkkaa. Kumpikin osallistuu omalla tavallaan ja hauskaa on. Yksi hauskimmista tähän asti oli uuden mallinen piilotusleikki. Eli poika piilotti koiran sohvatyynyjen alle ja sitten kyseli missä koira on. Kun koira kurkkasi jostain raosta, se sai suukkoja ja taas uudestaan piilotettiin. Välillä koira lähti menemään, mutta meni aina itse uudestaan leikkimään, joten ei se niin kamalaa voinut olla.